Anteeksi, tipahtiko tämä sinulta?

"Avaan pyörän lukkoani ja asettelen reppua paremmin selkääni. Kaupasta ostetut ruokatarvikkeet täytyy asetella jo pakkausvaiheessa oikein, ettei maitopurkin terävät reunat pääse painamaan selkää kotimatkalla.

Edessä parkkipaikalla on pysähdyksissä pieni punainen auto. 

Kaksi nuorta miestä tulee reippain askelin kaupasta perjantai-illan ostokset kädessään ja istahtavat nauraen autoon. Kuski kaivaa taskustaan nenäliinapaketin ja niistä yhteen nessuista. Ihmetyksekseni huomaan hänen avaavan auton oven uudestaan, tiputtavat nenäliinan parkkipaikalle ja ajavan tiehensä. Mitä ihmettä? Itse jään monttu auki seisomaan pyöräparkkiin ja ihmettelen juuri tapahtunutta. Mihin ihmeeseen katosi opetetut tavat siitä, että roskat on heitettävä roskakoriin. Mihin mahtavatkaan joutua juuri nuorten ostamat perjantai-illan eväspaketit; karhut kuuluvat luontoon, mutta eivät pahvipakkaukseen painetussa muodossa".

Se mikä sai minut kirjoittamaan moisesta aiheesta, on alla oleva valokuva auton rämästä metsätien reunassa.

Mitä ihmettä se tekee tuolla? 

Raukka romu yltäpäältä ruosteessa.

Jotenkin tämä kuva puhuttelee minua positiivisesti vaikkakin vastustan luonnon roskaamista ylikaiken; 

suomalaisen metsän kauneus ja vanha ruosteen rei'ittämä auta vanhus.

Tässä romussa puhuttelee kaikki tuo luonnon muokkaama materiaali. Mitä kaikkea tästä autosta vielä saisikaan irti...siis todella IRTI. 

"Romurallia" parhaimmillaan. Toisen romu on toisen aarre. 

Muotoilijana pyrin luomaan vanhasta uutta. Loppuun käytetty, rikki mennyt tavara muokkautuu käsissäni uudeksi ja yleensä, sen alkuperäinen käyttötarkoituskin muuttu. Tämänkaltainen kierrättäminen tapahtuu minussa luonnostaan ja olen synnynnäinen keräilijä. Kerään mitä ihmeellisempiä asioita ja mitä rumempi romu tai materiaali on, sitä enemmän se herättää minussa inspiraatiota.

Sisustussuunnitelmia tehdessä, yritän myös ensin sovittaa vanhat huonekalut, materiaalit ja sisustustuotteet uusiokäyttöön ennen uusien hankkimista. Pienellä muokkauksella voidaan tehdä ihmeitä.

Jo lapsena minulla oli tapana tehdä romusta uutta. Joululahjaksi saadut lelut eivät kiinnostaneet vaan avasin ne pakkauksista ja aloin askarrella pahvista, kiinnikkeistä ja muovista uutta. Onneksi joulupukki viimein ymmärsi tuoda minulle lahjaksi askarteluvälineitä lelujen lisäksi :)

Isoisäni näki myös vanhoissa tavaroissa ja näissä onnettomissa romuissa jotain, sillä hänen matkaansa jäivät huutokaupasta joskus ne oudoimmat huudettavat tavarat, joita kukaan muu ei huolinut omakseen.

Muistan eräänä kesänä, kun pappa ajoi traktorilla huutokaupasta mummolaan kärryssään koulun vanha korkeushyppypatja. Voitteko kuvitella sitä riemua, kun me serkusten kanssa pääsimme hyppimään aurinkoisina kesäpäivinä ikiomalla, jättisuurella patjalla.
Voisin siis väittää että taipumus kierrättämiseen kulkee suvussa, vaikkakaan mitään näin suurta, en ole vielä löytöretkiltäni työpajaani kantanutkaan.

Tulen ilahduttamaan teitä myöhemmin valmistamillani tuotteilla mm. kuvien muodossa.

(Ehkä jokunen niistä löytää myös uuden kodin).

Linnemil